Tätimme Tuula "Tuidu" Tuomisto
Täti Tuidu
Tuula Tuomisto (1936-2010) oli ihana tätimme, joka palasi lapsuudenkotiinsa Tuomistolle 1970-luvulla. Tuidu vietti taiteilijaelämää maalaten vuoden ympäri. Samalla hän oli mukana monissa ammatti-, paikallis- ja muissa yhteisöissä ja toimi mm. kuvataideterapeuttina ja joogaopettajana. Sukulaiset tapasivat kokoontua Tuidun luokse viettämään juhlia ja pohtimaan elämää.
Tuidu tallensi teoksiinsa monia teemoja puolivuosittain vaihtuvien inspiskausien mukaisesti, pääosassa ollen kuitenkin kartanon mailla leijailevat keijut, puutarhan tontut, omenapuiden henget ja muut onnelliset sielut. Nämä teokset ovat löytäneet tiensä monen sukulaisen ja ystävän seinille, mistä Tuidu oli aina yllättyneen ilahtunut. Osa teoksista pysyy Tuomistolla, sen olennaisena osana ja kuin ikkunana jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Kartanon toiminnassa halutaan ylläpitää tuidumaiseen tapaan paikan satumaista tunnelmaa.
Tuidun läheiset ovat tervetulleita kirjoittamaan Tuiduun liittyviä muistoja nettisivulle tallennettavaksi. Samoin ovat tervetulleita valokuvat Tuidun teoksista, voimme tehdä niistä kuvagallerian. Alla Tuidun läheisen lapsuudenystävän Mervi Kaura-Väinölän muistopuhe Tuidulle.
Tuulan muistolle 18.12.2010
Olo on epätodellinen. Miksi olemme tässä – mitä on tapahtunut – onko tämä unta? Tuula on – tai oli – ainutkertainen ihminen, myös historialtaan. Hän syntyi ja kuoli samassa huoneessa. Hän oli sanan täydessä merkityksessä perheeseen syntynyt. Hän eli koko ikänsä suurperheessä, ei koskaan yksin. Hän oli sisarussarjan keskimmäinen, mutta ei missään tapauksessa väliinputoaja.
Tuula lempinimi Tuidu oli hänen itsensä taaperoikäisenä kehittelemä. Hän tavoitteli omaa nimeään… Tuilu … joka myöhemmin muokkaantui Tuiduksi. Karkkulaien muoto tästä on Tuiru, jota tosin ei kaiketi juuri koskaan käytetty. Tuula Marjut Mirjami –nimi on isoveli Ollin viimeistelemä. Olli sai 7-vuotiaana merkittävän tehtävän.
Lapsuuden kesinään Tuula kitki kasvimaata. Äidin kutsuhuutoa: ”Tytöt – kasvimaalle!” hän noudatti kai hiukan vastentahtoisesti. *Tytöt* tarkoitti Tuulaa ja Kaarina-serkkua. Tästä muistikuvasta ainakin minä päättelin, että lapsuuden kesät kuluivat kasvimaalla kykkien. Eihän se niin ollut.
Tuula eli kuvien ja tarinoiden maailmassa. Hän ei sietänyt minkäänlaista pakkoa. Ehkä diabetes oli ainoa pakko, mihin hänen oli myöhempinä vuosinaan suostuttava.
Tuulan opin tuntemaan paitsi naapurina myös omien samanikäisten sisarusteni ystävänä. Juosta repsutin sisarieni perässä – he antoivat minun olla mukana, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Tuula oli nuori, omaperäinen, vahva ja äärettömän huumorintajuinen. Hän kertoi olleensa lapsena arka, mitä oli vaikea kuvitella enää nuoruusvuosina.
Hän matkusti paljon, aina nollabudjetilla. Kuten hän itse totesi: ”Matkustin ilman pennin pierulaista monen maan halki”. Parikymppisenä hän vetosi isäänsä Eeroon: ”Mun niin tekis mieli Pariisiin!” ”Niin munki” oli isä-Eeron vastaus. Asia jäi siihen. Mutta Tuulapa meni Pariisiin – oltuaan ensin kesätöissä Tukholmassa Danvikshemmet-nimisessä vanhainkodissa.
Ateneumista lavastajaksi valmistuttuaan hän oli muutamia vuosia töissä Helsingin Stockmannin so-mistajana. Työkiireisiin kypsyttyään hän palasi kesän kynnyksellä Karkkuun. Turun Suomalaisen Yhteiskoulun kuvaamataidon opettajaksi hän ryhtyi valmistautumatta. Hän asui ensimmäisen vuoden opettajaksi auskultoivan vanhimman sisareni Mariannan kanssa. Muuttopäivä Turkuun on jäänyt mieleen. Sisareni mies Juhani lähti pienellä autollaan saattamaan Turkuun muuttajia. Ongelma – miten saada muuttokuorma mahtumaan Simcaan – sai sunnuntain, muuttopäivän, päätteeksi yllättävän käänteen. Tuulalla ei ollut mitään. Ei tyynyä, peittoa, ei mitään muutakaan. Hän oli koko sunnuntaipäivän tehnyt japanilaista kukka-asetelmaa. Maanantaina hän meni uuteen ammattiin Turkuun. Hänestä tuli hyvä opettaja. Mahdoton osoittautui mahdolliseksi.
Kuvataideterapeutiksi kouliintuminen tapahtui niinikään ilman ennakkosuunnitelmia. Turussa työ loppui, Pitkäniemessä – ja myöhemmin Sastamalassa - oli tarjolla kuvataideterapeutin tuntityötä. Hän opiskeli kuvataideterapeutiksi vasta noin kahdeksan Pitkäniemen työvuoden jälkeen, viisikymppisenä. Kuvataideterapeuttina hän noudatti ammattiroolissaan tervettä järkeä ja oppi tätä kautta jo ennen koulutukseen hakeutumistaan professionaalisuuden perussäännöt. Hänellä oli hyvä kontakti erityisen vaikeasti lähestyttäviin potilaisiin. Kuvataideterapeuttina hän oli persoonallinen, välitön, mutta tietyn etäisyyden säilyttävä, oma luonteva itsensä.
Tuula oli sekä Pitkäniemen että myöhemmin Sastamalan sairaalan ja mielenterveystoimiston en-simmäinen ammatillisesti pätevä kuvataideterapeutti. Kuvataideterapiaopiskelijoiden kouluttajana, ryhmän vetäjänä ja työnohjaajana hän oli innovatiivinen. Hän oli viimeisinä työvuosinaan kerran pitämässä opetustuntia psykiatriseen sairaanhoitoon erikoistuville sairaanhoitajille. Saamansa palautteen ”Ihanaa nähdä ihminen, joka rakastaa työtään!” hän otti hiljaisesti hyväksyen vastaan.
Tuula ei pelännyt mitään eikä ketään. Hän luki ja maalasi paljon – oli vuorovaikutuksessa ympäristöönsä niin metsäretkillä kuin ihmispaljoudessa. ”Mihin Tuula tarttuu, siitä yleensä tulee aina jotakin” totesi joku viitaten Tuulan visuaaliseen ilmaisuvoimaan.
Laajan sosiaalisen verkostonsa luomiseksi saati ylläpitämiseksi hän ei millään tavalla ponnistellut. En muista hänen koskaan kutsuneen ketään käymään. Tuulan huumori oli tahatonta ja hyväntahtoista. Joskus vuosia sitten pistäydyimme Heinoossa Karvalla. Kyllikki mainitsi, että heillä on hanhia. Tuulan kommentti: ”Mistä te ne taimet saitte?” on mieleenpainuva. Maalaistalon tytär puhuu hanhen taimista.
Tuula ei eläissään sanonut pahaa sanaa kenestäkään. Miten se on mahdollista – oliko kyseessä asenne? Mitä hän teki, kun sosiaalisissa konteksteissa kuitenkin liikkuvat hyvin monenlaiset tunteet? Tuula maalasi, ei tämän takia, vaan joka tapauksessa. Maalaaminen jäi taustalle pari vuotta sitten. Hän ei pakottautunut tarttumaan siveltimeen, miksi olisi näin tehnytkään. "Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä" oli yksi Tuulan sinänsä melko harvoin käyttämistä lempilauseista.
Joitakin viikkoja sitten piipahdin ohi kulkiessani Tuulan luona. Hän katseli TV:tä ja kysyi ohimennen, olenko menossa jouluostoksille. Kysyin, mitä ne ovat. Tuula sanoi, että hän voisi ottaa hiukan kalaa jouluksi. Tuoreen kalan löytäminen Tampereelta on taitolaji. Lupasin tuoda. Tuulan ajatukset suuntautuivat tässä kuten muutenkin lähitulevaisuuteen.
Sunnuntai-iltana 28. marraskuuta klo 19:n aikoihin poikkesin. Puhuttiin niitä näitä alkavasta viikosta. Kaiken piti olla kunnossa. Maanantaiaamuna Tuula oli poissa. Mitä hän oli ajatellut viimeisinä hetkinään, jää ikuiseksi arvoitukseksi. Eihän tässä näin pitänyt käydä.
Tuula tulee vastaan väriä hehkuvissa töissään. Tuulan tarinat paranivat vanhetessaan. Omaperäinen persoona on kuvien ja tarinoiden välityksellä yhä keskuudessamme. Se, mikä meissä on todellista, ei katoa.